Akillesjännevammat Kendossa – referaatti

AKILLESJÄNNEVAMMAT KENDOSSA – REFERAATTI

Alkuperäinen teksti: ARIMA SABURO MD

Käännös japanista englanniksi: M.I. KOMOTO , Julkaistu Kendo World -lehdessä, saatavilla: http://www.kendo-world.com/wordpress/?p=3465

Referoinut: Joni Vuorenmaa

Tilastollisesti kendoharrastajat eivät kärsi traumaattisista vammoista yhtä usein kuin muut budolajien harrastajat.  Esimerkiksi Judossa erilaiset vartalon ja raajojen vammat tai aikidon parissa tavallisesti vastaan tulevat erilaiset olkapää- ja yläraajavammat ovat hyvin yleisiä. Tästä huolimatta erilaiset akillesjännealueen kiputilat tai vammat ovat yleensä vakavimpia ja rampauttavampia vammoja, joihin kendoharrastaja voi lajissaan törmätä.

Alaraajan anatomia on melko monimutkainen siinä mielessä, että esimerkiksi nilkan nivelten toimintaan eivät vaikuta vain pelkästään nilkkanivel ja sitä ympäröivä lihaksisto, vaan esimerkiksi polven, reiden ja lonkan alueen toiminnalla on vaikutusta siihen miten nilkkamme toimii liikkeessä.

Kendoharrastajan akillesjänteen kuntoon ja vahvuuteen vaikuttavat mm. jalkojen asento, fyysinen kunto, sekä tämän yleinen terveys. Tekijät kuten päihteiden käyttö, erilaiset sairaudet, ylipaino tai esimerkiksi tupakointi voivat nostaa akillesjännevamman syntymisen riskiä. Kendoharrastajan kannalta asiaa tarkasteltuna, vääränlainen jalkojen asento (kamae) tai tekniikoiden vääränlainen suoritustapa voi johtaa akillesjännevamman syntyyn

Akillesjänne on kehomme vahvin yksittäinen jänne. Se yhdistää ylemmän, sekä alemman pohjelihaksen (M. Gastrognemius ja M. Soleus) kantaluuhumme (Os. Calcaneus), ja tämän kautta jalkapohjamme jännekalvoon. Akillesjänne on välttämätön osa nilkan plantaarifleksion suorittamiseksi (ponnistus varpaille).

Ylirasituksen tai äkillisten vammojen seurauksena syntyneiden alaraajan vammojen diagnosointi ei ole aina helppoa alueen anatomisen monimutkaisuuden vuoksi. Ohessa muutama esimerkki alueella usein esiintyvistä vammoista:

– Kantapään takaosan bursiitti tai akillejänteen bursiitti (Toisen/molempien kantaluun takaosan limapussien tulehdustila)

– Akillestendiniitti (akillesjänteen jännetupen tai jänteen tulehdus)

– Akillesjänteen repeämä tai katkeaminen

Erityisesti kendoa silmällä pitäen kohdistuu perusasennossa (kamae) vasempaan nilkkaan suuri määrä kuormitusta esimerkiksi tobi-komi wazaa tehtäessä pitkällä etäisyydellä olevan vastustajan tavoittamiseksi. Muita takajalalle suurta kuormitusta aiheuttavia hetkiä kendossa ovat mm. taakse päin tapahtuva jarrutus lyönnin päätteeksi tehtävän täyskäännöksen loppuvaiheessa, tai vastaanotettaessa vastustajan tai-ataria. Edellämainituilla suorituksilla on mahdollista ylikuormittaa rasittunut tai heikentynyt akillesjänne. Riski vamman syntymiseen kasvaa suuresti jos tilanteeseen yhdistetään huono suoritustekniikka jalkatyön osalta. Esimerkiksi tobi-komi wazan suorittaminen jalkaterä abduktiossa (varpaat osoittavat ulospäin) johtaa nilkan nivelten huonompaan voiman välitykseen. Tällöin ponnistusvoima ”vuotaa” ja vastaavan ponnistustehon saavuttamiseksi vaaditaan lihaksilta suurempaa voimantuottoa, jolloin mm. akillesjänteeseen syntyy suurempi kuormitus, sekä ylimääräinen kiertosuuntainen vääntöliike.

Toinen yleinen tekninen virhe jalkatyössä tapahtuu mikäli takajalan kantapään annetaan laskeutua alustaa vasten lepäämään käännyttäessä ympäri tai vastustajan tai-ataria vastaanotettaessa. Tällöin jalkaterän iskua, sekä vääntöä vastaanottavat nivelet, sekä kudokset eivät  kykene pehmentämään iskua, vaan kaikki alueelle tuleva iskuvoima välittyy kantapään ja akillesjänteen alueelle.

Pahimmassa tapauksessa akillesjänne voi revetä kokonaan. Tämä johtaa täydelliseen ponnistusvoiman katoamiseen kyseisestä jalasta. Tämäntyyppinen urheiluvamma oireilee yleensä vamma-alueen kivun, sekä turvotuksen lisäksi kovana kramppina pohjelihasten yläosassa ja tämä osaltaan lisää vamman aiheuttamaa kovaa kipua.

Akillesjännevammat sijoittuvat useimmiten 2-6 senttiä kantaluun kiinnityskohdan yläpuolelle. Tämä johtunee todennäköisesti alueen heikommasta verenkierrosta, sekä siitä että akillesjänteen poikkimitta on tällä kohdin pienimmillään. Vamman saanut henkilö ei yleensä kykene varaamaan vammautuneelle jalalle painoa, sekä kertoo kipuoireen alkavan heti polven takaa ja jatkuen aina kantapään taakse asti. Henkilö kertoo myös yleensä kuulleensa selvän paukahduksen kivun alkuhetkellä.

Ensiapuna edellämainitun tyyppiselle vammalle on kaikille tuttu kylmä, koho ja kompressio. Henkilö tulee myös toimittaa mahdollisimman nopeasti lääkäriin jatkotutkimuksia varten.

Vaikka akillesjänteen vammat eivät ole kovinkaan harvinaisia, eivät ne kuitenkaan ole terveydenhuollon ammattilaisellekkaan aina jokapäivä vastaan tuleva ongelma. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa 25% tapahtuneista akillesjännerepeämistä jää diagnosoimatta, tai ne diagnosoidaan vain nyrjähdyksenä/venähdyksenä. Erheelliseen diagnoosiin voi vaikuttaa tuoreessa repeämässä esimerkiksi revenneen alueen kova turvotus, joka hetkellisesti tukee nilkan aluetta, tai nilkan plantaarifleksiota avustavista pienemmistä lihaksista löytyvä heikko nilkan ponnistusvoima.

Revenneen akillesjänteen diagnosoimiseksi on olemassa erilaisia testausmenetelmiä. Näitä ovat esimerkiksi: Thompsonin ja Copelandin testi. Akillesvamma voidaan todentaa myös erilaisilla kuvantamismenetelmillä, kuten ultraäänellä, CT –kuvalla tai magneettikuvaamalla. Mikäli erilaiset testit, sekä kuvantamismenetelmät eivät anna positiivista akillesjänteen repeämään viittaavaa tulosta, tulisi tutkijan harkita muita mahdollisia oireen aiheuttajia, kuten esimerkiksi edellä mainitut kantapään bursiitti tai jännetupen tulehdus.

Hoito

Kantapään alueen bursiitin tai jännetuppitulehduksen hoidon tulisi sisältää: Lepoa, eli väliäiakaista harjoittelun vähentämistä tai lopettamista kokonaan, fysioterapiaa sisältäen venyttelyä, alueen manuaalista käsittelyä ja hierontaa, sekä esimerkiksi ultraääni- tai lihasten sähköärsytyshoitoa. Pahimmassa tapauksessa voidaan joutua turvautumaan nilkan teippaamiseen liikkumattomaksi tai kipsaamiseen. Tällöin voidaan joutua siirtyä käyttämään myös kyynärsauvoja nilkan parantuessa. Mikäli alueelle harkitaan lääkehoitoa, niin parhaana lääkityksenä vaivassa pidetään tulehduskipulääkkeitä, kuten esimerkiksi ibuprofeiiniä (Burana) tai disclofenacia (Voltaren kipugeelissä).

Jotkut lääkärit saattavat ehdottaa hoidoksi kortisoni-injektiota ja vaikkakin kortisoni on tehokas kivun ja tulehdustilojen hoitomuoto, tulisi sen käyttöä harkita vakavasti, sillä sen on todettu haurastuttavan injektioalueen kudoksia, kuten luita, jänteitä, sekä sekä lihaksistoa. Näinollen lyhytaikaisesta avusta saattaa muodostua pitkässä juoksussa vakavampi vaiva.

Mikäli vamma-alueella todetaan akillesjänteen osittainen tai täydellinen repeämä, niin joutuvat potilas, sekä lääkäri valinnan eteen siitä minkä tyyppistä hoitoa vaivalle lähdetään antamaan. Osittaisen ja jopa täydellisenkin akillesrepeämän on osoitettu paranevan ilman leikkaushoitoa. On kuitenkin huomioitava useita tekijöitä, ennenkuin voidaan päättää onko leikkaamatta jättäminen vai leikkaushoito parempi ratkaisu vamman hoitamiseksi.

Ei operatiivinen hoito tarkoittaa hoitomuotoa, jossa vamma-aluetta ei lähdetä leikkaamaan, sisältää vamma-alueen liikumattomaksi tekemistä, kipsin tai lastojen avulla. Myöhemmässä hoitovaiheessa nilkkaa ja täten akillesjännettä aletaan asteittain kuormittamaan sen vahvistamiseksi. Hoitomuoto vaatii aktiivista otetta potilaalta vamma-alueen kuntouttamiseksi ja tässä suhteessa tehdään tiivistä yhteistyötä yleensä fysioterapautin kanssa. Ei operatiivisen hoidon kesto on akillesrepeämän vakavuudesta riippuen yleensä kolmesta neljään kuukautta.

Operatiivinen hoito on vaihtoehto, jossa erikoistunut lääkäri korjaa revenneen jänteen leikkauksessa. Vamman laajuudesta riippuen on mahdollista, että jänne voidaan joko ommella ja kiinnittää paikoilleen suoraan. Mikäli kudostuho on hyvin laajaa, voidaan joutua kuitenkin turvautumaan jännesiirrännäiseen muualta kehosta, jotta jänteen paraneminen saadaan alulle. Leikkaushoidota toipuvan potilaan paluu takaisin kendoharrastuksen pariin kestää yleensä keskimäärin noin viidestä kuuteen kuukautta.

Molemmissa hoidoissa on hyvät ja huonot puolensa. Jotkut tutkimustulokset viittaisivat siihen että ei operatiivisella hoidolla ei saavuteta yhtä kestävää jännettä, kuin mitä leikkaushoidolla korjattuna. Lisäksi on mahdollista, että leikkamatta nilkka ei alkuun kykene yhtä voimakkaaseen ponnistusvoimaan, kuin leikattu ja täysin parantunut nilkka. Leikkaushoidoissa on kuitenkinomat varjopuolensa: Leikkausalue voi tulehtua, alue ei välttämättä parane odotetusta ja leikkausalueelle voi muodostua suorituskykyä haittaavaa arpikudosta. Osa tutkimuksista viittaisi kuitenkin siihen, että leikkaushoidolla hoidettu akillesjänne ei ole yhtä herkkä repeämään uudelleen, kuin leikkaamatta jätetty akillesjännevamma. Näinollen uudelleen syntyneiden akillesjänteen repeämien hoitoon suositellaan usein leikkaushoitoa.

Erilaisita hoitomuodoista huolimatta on syytä silti muistaa, että ehkäisy on paras hoitomuoto. Elämäntavat, sekä päivittäiset toimet ovat suurin syy akillesjännevammojen syntymiselle. Päivittäiset aktiviteetit, lenkkeily, pyöräily ja jopa kävely voivat suuresti ehkäistä nilkan alueen vaivoja. Tilastollisesti eniten akillesjännevaivoista kärsivät 30-40 vuotiaat miehet, jotka työskentelevät ilmastoiduissa toimisto-oloissa, sekä viettävät verrattain suurimman osan ajastaan istuen. Tätä vastoin on nähtävissä että toisen ja kolmannen maailman valtioissa elävät saman ikäiset miehet kärsivät vastaavista vaivoista paljon harvemmin, koska he kuormittavat alaraajojaan paljon enemmän töissä, sekä vapaa-ajallaan.

Kireät akillesjänteet omaavan henkilön tulisi ottaa säännölliseksi tavaksi venytellä alaraajojaan huolehtien ”pomppisen” tai lihaksen nykivän venyttämisen välttämisesta, vaan sen sijaan suosia tasaista lihasta venyttävää liikettä 15-20 sekunttia/toisto lisäten venytyksen määrää muutaman asteen jokaisella toistokerralla. Kuten alussa mainittiin vaikuttaa nilkan liikkuvuuteen pohjelihasten ohella monia muitakin kudoksia ja siksi olisikin tärkeää, että huolehdittaisiin koko kehon läpi menevien lihasketjujen liikkuvuudesta.

Kaikkien kendoharrastahien tulisi välttää korollisten kenkien käyttöä, sillä kantapään korotus jalkineessa sallii pohjelihaksen lepäämisen lyhentyneessä tilassa. Tämä johtaa lihaksen lepopituuden lyhenemiseen ja näinollen akillesjänteen kiristymiseen jalkineet poisotettaessa.

Muita tärkeitä tekijöitä kendoharrastajan terveydelle ovat: riittävä lepo, monipuolinen ravitsemus, painonhallinta, tupakoimattomuus, sekä huumausaineiden välttäminen. Kendoa erikseen silmällä pitäen on tärkeää huolehtia oikeanlaisesta jalkatyöstä kendoa harjoiteltaessa: Vasemman jalan varpaiden tulee osoittaa menosuuntaan, kantapäät eivät saa koskettaa lattiaa käännyttäessä tai vastustajan kanssa törmättäessä. Mikäli kaikkia näitä neuvoja noudatetaan, niin kendoharrastaja saa todennäköisesti jatkaa harrastustaan ilman suurempia alaraajavaivoja.